Tämä on sitten se historiallinen ensimmäinen teksti tässä blogissa. Aihe nousi esiin protestina sille, että vanhoja kaavoja toistetaan ajattelematta syvemmin. Siloistina minäkin toki sorrun joidenkin kaavojen toistamiseen - Silon Sanoman kaavojen. Blogin tarkoitus on miettiä niitä kaavoja ja aiheita ja kutsua keskusteluun niistä vapaan tulkinnan hengessä, joka on niin ensisijaista siloismille. Tämä ensimmäinen teksti tuntuu minusta vähän totiselta ja raskaalta, kun siinä yritän Silon ajatuksien innoittamana haastaa yhtä kulttuurimme peruskäsitteistä ja pelkään varmaankin vastareaktioita. Mutta olkoon miten on, en ryhdy tekstiä loputtomiin viilaamaankaan, vaan asetan sen arvionne kohteeksi, eli tässä mennään:
Anteeksianto ei ratkaise mitään, edes omalle itselle. Kuvitellessaan antavansa anteeksi, henkilö asettuu asioiden ja toisten ihmisten yläpuolelle, henkiseen vallan ja oikeuden haltijan asemaan. "Minä pyhyydessäni ja oikeudessani annan pyhyydestäni ja oikeudestani sinulle, jolta puuttuu pyhyys ja oikeus, anteeksi eli sallin puutteesi." Itselle anteeksi antamisessa vastaavasti tapahtuu jakautuminen sisäiseen "hyvään" ja "pahaan", joka ei voi olla tervettä, koska se ruokkii asetelmaa, jossa on käynnissä sisäinen taistelu omaa itseä vastaan. Olla sodassa itseään vastaan kasvattaa sisäistä ristiriitaa, hajottaa ihmisen sisintä ja saa hänet inhoamaan itseään ja elämää.
Anteeksi antamisessa toteutetaan jako sankareihin ja demoneihin, toiseuden demonisoiminen, etäisyydenotto, kuilu. Toiseuteen otetaan etäisyyttä eikä yhteyttä. Anteeksiantajan sisimmässä tuomitseva asenne siis itse asiassa jatkuu - tuomiseminen on lähtökohta, vertauskohta anteeksi antamiselle ja anteeksiannon ajatus ei siksi ylitä tuota kosmista asetelmaa lampaisiin ja vuohiin jakautumisesta. Tavallaan edes kosto, joka tuottaa lisää ongelmia toista suoraan vahingoittavilla teoilla, ei ole niin täydellinen rangaistus kuin toista hengellisesti nöyryyttävä anteeksianto. Tuomitseva asenne jatkuu taustalla, mutta samalla anteeksiantamisessa "antaja" loukkaantuneena ottaa etäisyyttä ja sallii ikävien piirteiden, tekojen ja asioiden olemassaolon sellaisina kuin ne ovat, ottamatta niihin kantaa. Mitään ei siis ratkaista, vaan vuorovaikutus pikemminkin heikkenee. Lampaat ja vuohet ovat eri rotua ja puhuvat eri kieltä.
Anteeksianto hidastaa siten oppimista, muutosprosessia. Toisen tekoihin, toiseuteen ei perehdytä. Toiseuden lähtökohtia ei yritetä saavuttaa, vaan ne sivuutetaan. Siten säästetään hetkellisesti voimia, mutta ristiriita jää ratkaisematta.
Loukkausten ratkaisu, eli vapautuminen kaunasta ja sovunrakentaminen perustuu hyväksyntään ja ymmärrykseen. Toiseutta on lähestyttävä eikä paettava. Todellinen hyväksyntä edellyttää kärsivällisyyttä, tuomitsemisesta pidättäytymistä, kun ei ole varmuutta eli kun ei ole selkeää ymmärrystä toisen tekojen motiiveista. Ulkoinen sovunrakennus perustuu avoimeen asenteeseen, sisäiseen sopuun, joka ei ota etäisyyttä tapahtuneeseen eikä kiellä tapahtuneen merkitystä. Todellinen hyväksyntä johtaa kannan ottamiseen ja keskustelemiseen, ei kaiken sallimiseen sellaisena kuin se on. Itsensä ja omien tekojensa hyväksyminen eli kohtaaminen vastaavasti johtaa tietoiseen katumukseen ja uuden elämänsuunnan rakentamiseen.
Sanokaamme siis ei todellisuuspakoisuudelle. Ei unohdusta eikä anteeksiantoa, vaan rakentavalla tavalla kriittinen, osaa ottava tietoisuus ja jaettu ihmisyys, epätäydellisyys ja siinä täyttymyksen kasvu. Minkään inhimillisen ei tarvitse olla vierasta, vaan kaikki on suhteutettava myönteiseen tulevaisuudenvisioon, joka avautuu suhtautuessa avoimesti sekä tulevaan että menneeseen että nykyiseen. Nimenomaan myönteinen tulevaisuudenvisio, usko ja kokemus elämän tarkoituksesta on avain ja voima, joka mahdollistaa todellisuuspakoisesta sulkeutuneisuudesta vapautumisen.
Silon kommentteja aiheesta: http://www.silo.net/en/present_milestone/index/6
Anteeksianto ei ratkaise mitään, edes omalle itselle. Kuvitellessaan antavansa anteeksi, henkilö asettuu asioiden ja toisten ihmisten yläpuolelle, henkiseen vallan ja oikeuden haltijan asemaan. "Minä pyhyydessäni ja oikeudessani annan pyhyydestäni ja oikeudestani sinulle, jolta puuttuu pyhyys ja oikeus, anteeksi eli sallin puutteesi." Itselle anteeksi antamisessa vastaavasti tapahtuu jakautuminen sisäiseen "hyvään" ja "pahaan", joka ei voi olla tervettä, koska se ruokkii asetelmaa, jossa on käynnissä sisäinen taistelu omaa itseä vastaan. Olla sodassa itseään vastaan kasvattaa sisäistä ristiriitaa, hajottaa ihmisen sisintä ja saa hänet inhoamaan itseään ja elämää.
Anteeksi antamisessa toteutetaan jako sankareihin ja demoneihin, toiseuden demonisoiminen, etäisyydenotto, kuilu. Toiseuteen otetaan etäisyyttä eikä yhteyttä. Anteeksiantajan sisimmässä tuomitseva asenne siis itse asiassa jatkuu - tuomiseminen on lähtökohta, vertauskohta anteeksi antamiselle ja anteeksiannon ajatus ei siksi ylitä tuota kosmista asetelmaa lampaisiin ja vuohiin jakautumisesta. Tavallaan edes kosto, joka tuottaa lisää ongelmia toista suoraan vahingoittavilla teoilla, ei ole niin täydellinen rangaistus kuin toista hengellisesti nöyryyttävä anteeksianto. Tuomitseva asenne jatkuu taustalla, mutta samalla anteeksiantamisessa "antaja" loukkaantuneena ottaa etäisyyttä ja sallii ikävien piirteiden, tekojen ja asioiden olemassaolon sellaisina kuin ne ovat, ottamatta niihin kantaa. Mitään ei siis ratkaista, vaan vuorovaikutus pikemminkin heikkenee. Lampaat ja vuohet ovat eri rotua ja puhuvat eri kieltä.
Anteeksianto hidastaa siten oppimista, muutosprosessia. Toisen tekoihin, toiseuteen ei perehdytä. Toiseuden lähtökohtia ei yritetä saavuttaa, vaan ne sivuutetaan. Siten säästetään hetkellisesti voimia, mutta ristiriita jää ratkaisematta.
Loukkausten ratkaisu, eli vapautuminen kaunasta ja sovunrakentaminen perustuu hyväksyntään ja ymmärrykseen. Toiseutta on lähestyttävä eikä paettava. Todellinen hyväksyntä edellyttää kärsivällisyyttä, tuomitsemisesta pidättäytymistä, kun ei ole varmuutta eli kun ei ole selkeää ymmärrystä toisen tekojen motiiveista. Ulkoinen sovunrakennus perustuu avoimeen asenteeseen, sisäiseen sopuun, joka ei ota etäisyyttä tapahtuneeseen eikä kiellä tapahtuneen merkitystä. Todellinen hyväksyntä johtaa kannan ottamiseen ja keskustelemiseen, ei kaiken sallimiseen sellaisena kuin se on. Itsensä ja omien tekojensa hyväksyminen eli kohtaaminen vastaavasti johtaa tietoiseen katumukseen ja uuden elämänsuunnan rakentamiseen.
Sanokaamme siis ei todellisuuspakoisuudelle. Ei unohdusta eikä anteeksiantoa, vaan rakentavalla tavalla kriittinen, osaa ottava tietoisuus ja jaettu ihmisyys, epätäydellisyys ja siinä täyttymyksen kasvu. Minkään inhimillisen ei tarvitse olla vierasta, vaan kaikki on suhteutettava myönteiseen tulevaisuudenvisioon, joka avautuu suhtautuessa avoimesti sekä tulevaan että menneeseen että nykyiseen. Nimenomaan myönteinen tulevaisuudenvisio, usko ja kokemus elämän tarkoituksesta on avain ja voima, joka mahdollistaa todellisuuspakoisesta sulkeutuneisuudesta vapautumisen.
Silon kommentteja aiheesta: http://www.silo.net/en/present_milestone/index/6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti